Mies on kotona huomisen, on lomautettuna... tietää mulle piiiitkää viikonloppua. Vaan eipä sitä tiedä jos vaikka se keskusteluyhteys saatais taas pitkän ajan jälkeen auki. On se kumma kun asioista ei puhuta niin kynnys niiden esiin ottamiseksi kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. Mä luulen että johonkin järkevään lopputulemaan varmasti päästäisiin näissä meidän ongelmissa kunhan vaan niistä keskusteltaisiin. Vaan edelleen en edes tiedä pitääkö mies näitä ongelmina vai ei.. tai jos tää on oikeestikin vaan mun pään sisässä... mut vaikuttaahan tää kaikkeen kuitenkin, mun käytökseen ja olemukseen... onhan tuon ollu pakko huomata ettei oo kaikki ok.

Tänään mulla oli sellanen olo, että jos vaan pääsis hetkeks, pariks päiväks, pois tästä kaikesta. Ihan oman ittensä kanssa jonnekin, palvelemaan vaan itteään. Mut ei se oo mahdollista, lapset ja kaikki. Mies on niin pirun mustasukkanen että epäilis het mua jos edes ehdottaisin, kai.. tästäkin näkee, etten mä enää tunne sitä, en tiedä mitä se asioista ajattelee ja se on surullista. Mä jo mietin, että jos vaan olla möllöttäsin peiton alla enkä vastais kelleen mitään, märäisin vaan ittekseni ni veisköhän ne mut hourulaan lepäämään :) sit mun pieni poju heräs ilosena päikyiltä ja tartutti osan sen elämänilosta muhun. Mä oon täällä niitä varten just nyt, mun aika on sitte myöhemmin.

Mulla on ollu haaveissa vielä yksi lapsi ja sille on annettu lupa tullakin, mutta tänään mä ajattelin, että jospa vielä miettisin. Mun täytyy saada itteni järjestykseen ennen ku mä tähän lisää hoivattavia haluan, ihan jo sen lapsenkin takia, ettei siitä tule se pelastusrengas johon yritän tarttua, vaan että se sais olla ihan vaan rakas lapsi. Eli otetaan aikalisä tuon suhteen, kunhan vaan uskallan sen tuolle miehelle kertoa, tosin se saattaa itsekin olla helpottunu. Mulla on alkamassa opinnot tammikuussa ja ihan heti en haluais niistä olla pois. On isoa muutosta tulossa siis ammatin puoleen. Jään nykyisestä paikastani opintovapaalle, jos ei homma muualla hotsita niin palaan takas mun nykyiseen.

Mä luulen että mä olen löytäny ystävän jolle voisin näitä jännityksiäni purkaa. Ollaanhan me tunnettu jo kymmenen vuotta, mutta nyt viikonlopun jälkeen musta tuntuu että voitais tehdä juttuja enemmänkin yhdessä, lenkkeillä, kahvitella ja sellasta. Tänäänkin näin hänet yksillä kutsuilla ja hyvin juttu luisti. Mun täytyis vaan saada ittestäni irti niin paljon, että ehdottaisin vaikka lenkkiä joku ilta. Ja kyse on siis naisesta ja ihan ystävästä :)

Olen mä joskus miettiny sitäkin, että paranisko tää vaihtamalla tää parisuhde... mistäs sen tietää... rohkeutta ei oo kokeilla... enkä mä vois sitä tehdä näille lapsilleni... kai...

Näihin kuviin ja tunnelmiin hiljenen varmaankin viikonlopuksi, yritän päästä käsiksi ongelmiini... Kiitos matkaseurasta tähän saakka :)