Niin, mistäpä kaikki alkoi ja oikeastaan mikä alkoi. Viime päivinä olen oivaltanut, että minun on tehtävä matka itseeni, sisimpääni, toiveisiini ja unelmiini. Yritän tämän päiväkirjan avulla saada jäsennettyä ajatukseni, purettua ahdistukseni ja oivaltavani elämäni tarkoituksen ja onnen avaimet. Siinä haastetta kerrakseen, varmasti pitkäksi aikaa.

Olen näennäisesti onnellinen, ainakin uskoisin niin tai mun pitäis olla. Mutta silti en tunne niin vaikka minun pitäisi tuntea. Ja koska en tunne niin poden huonoa omaatuntoa, kirottu oravanpyörä.

Tapasin mieheni nuorena, menimme naimisiin, ostimme asunnon, saimme kaksi ihanaa poikaa, rakensimme talon, saimme vielä yhden ihanan pojan, ostimme tila-auton ja asuntovaunun. Mieheni ei juo liikaa, ei rellestä eikä riehu. Päin vastoin, hän on mahtava isä lapsille, vastuuntuntoinen, pitää kunnostaan huolta... Tästä päättelin että "vika" on siis minussa. Ei tämä tällaista aina ole ollut, olen oikeastikin ollut joskus onnellinen, tuota tunnetta etsin siis takaisin. Tällä hetkellä olen vain yksinäinen, helvetin yksinäinen...

Elän hetkestä toiseen, teen asioita rutiinilla, en koe saavani iloa juurikaan mistään paitsi lapsista, vihaan velvoiteseksiä.... Tästä tilanteesta olis helppoo sanoo, mee hoitoon, vaan en kuitenkaan koe olevani niin masentunut että lääkitys pitäis hankkia, mun on vaan selvitettävä tiettyjä juttuja. Mä ehkä odotan liikaa mun mieheltäni, eikä se ressukka edes tiedä mitä mä odotan. Mä toivoisin hellyyttä, sitä että näytetään että rakastaa, tehtäsi juttuja ilman taka-ajatuksia, ilman pyyntöä huomioitais. Mun mielestä se ei oo liikaa pyydetty. Joskus kun näistä on tullut jonkun telkkariohjelman kautta puhetta, niin tuo onneton on tokassu, ethän sä tollasesta tykkää et sä oo tollanen... ai jaa... no en kai sitten...

Sit ku mä en oo seksuaalisesti kovinkaan aktiivinen enää, musta tuntuu että kaikki huomioiminen on vaan vonkaamista.. siks mä työnnän tuon miehen vielä kauemmas musta jos mahdollista. Mä oon monesti miettiny, voiko tuo mies olla onnellinen mun kanssa? Joskus oon salaa jopa toivonu, että sillä olis joku toinen ketä se vois käydä panemassa ku mua ei homma kiinnosta. Mut tottakai mä siitäkin loukkaantuisin, ai mä en riitä vai... Meillä oli ennen hyvä seksielämä, useesti ja nautittavasti, mutta jotain on tapahtunu, en vaan vielä tiedä mitä. Eniten mua pelottaa että rakkaus meidän väliltä on kadonnu jonnekin, mitä sitten tapahtuu jos näin on?

Nainen kaipaa ihailua ja kehuja itsestään, voi kumpa tuo mieskin sen ymmärtäisi. Olin viikonloppuna tyttöjen kanssa viihteellä ja voi luoja miten hyvältä musta tuntu kun mua kohtaan osotettiin kiinnostusta. Ja siitäkin huolimatta että kerroin olevani naimisissa (kyynisesti ajateltuna, ehkäpä just siksi...)... Mut anyway, se tunne kun koet etten olekaan pelkkä kodinkone, kynnysmatto vaan kiinnostava ihminen ihan oikeesti.

Näihin pohdintoihin tulee jatkoa pian, nyt täytyy kömpiä nukkumaan, ilmeisesti mies jo unessa niin sinne on silloin hyvä mennä.