Niin, niinhän tuo mies oli lomalla vielä maanantainkin, eli tosiaankin oli pitkä viikonloppu. Onneksi viikonloppuna riitti säpinää kun esikoisen synttäreitä juhlittiin. No sain kuin sainkin sanotuksi, etten tässä vaiheessa olekaan valmis enää uuden vauvan tuloon, että niille haaveille laitetaan kyllä tauko nyt ainakin hetkeksi. Ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta mulla on nyt kolme äärimmäisen rakasta poikaa, niille mä elän nyt.

Mun olis hirveen helppo tuudittautua siihen peruselämään mitä täällä on tähän saakka elelty. Sellasta tasasta hyvän kaverin kanssa elämistä, mutta nyt mä olen päättänyt, ettei mun tarvii tyytyä siihen. Mä voin haluta ja saadakin jotain mitä ennen oli... rakkautta. En hetkeekään epäile, etteikö tuo mies mua rakastais, mutta hemmetti kun mä en tiedä mitä mä tunnen. Voiko rakkaus vaan kadota kokonaan vai onko se vaan piilossa? Mikä on muuttunut vuosien saatossa niin, että musta tuntuu nyt tältä? Minäkö? Mieskin huomasi tässä viikonloppuna ettei kaikki ole ok, ihmetteli miks oon niin kiree... Enhän mä voinu isänpäivän aattona sille alkaa tilittämään miltä musta tuntuu ja miltä mä haluaisin että musta tuntuis...

Mä alan kallistumaan siihen tulokseen, että olen vuosien mittaan yrittänyt muuttaa miestäni sellaiseksi kuin olen kuvitellut että haluaisin hänen olevan. Unohtaen sen, että olen rakastunu siihen just sellasena ku se oli. Nyt huomaan aina sillon tällön pieniä asioita, joista tiedän, että miehenki käytös on opeteltua eikä spontaania. Hän tekee jonkun asian siten kun tietää mun haluavan tai siten kuin halusin ennen, mutta mua ärsyttää ku se tekee niin.

Toinen asia mikä mua on helpottanut tässä viikonlopun aikaan on, kun päätin etten suunnittele elämää liian valmiiksi. Ei mun tarvii tietää oonko mä naimisissa mieheni kanssa vielä kymmenen vuoden päästäkin, ei mun tarvii tehdä niin jos musta ei siltä tunnu. Nyt on viisaampi olla vaan tekemättä hätiköityjä ratkaisuja joita varmasti, aivan varmasti, katuisin. En mä halua hetken mielijohteesta rikkoa perhettä vaan siks, etten mä tiedä mitä mä haluun ja kuka mä oon. Mä yritän nyt selvitä päivä kerrallaan eteenpäin, yritän korjata mitä korjattavissa on.

Hyvä esimerkki tästä mun vaikutuksesta mieheeni on tämän iltainen tapaus: mies oli menossa nukkumaan kun mä vielä tein täytekakkua tuon esikoisen kaverisynttäreille huomiseksi. Mies oli ottanut oluen ennen nukkumaan menoa, mikä on ihan ok nykyään mulle. Hän tuli tuohon viereen ja sano, anna hali ja mä tuhahdin vaan. Sitte se sanos että nii ethän sä voi mua halata ku mä haisen kaljalle. Näin olisin ennen toiminu. Mutta nyt mua ärsytti kun se ei vaan tullu ja halannu ja sanonu että hyvää yötä, nähdään kohta. Mä sit sanoin, että mikset vaan tullu ja halannu, se sanos että niin sä olisit sit valittanu, mä sanoin että entäs jos olisinki, olisit vaikka vaan nauranu ja halannu uudelleen... Se siis jätti ensin halaamatta kun kuvitteli mun reagoivan tietyllä tavalla ja mua ärsytti ihan hirveesti se. No tulihan se sitte hetken päästä ja halas, mutta sekin sit ärsytti ku se teki niinku mä sanoin... Eli mun täytyy nyt opettaa tuota raasua olemaan jälleen oma ittensä, eikä ajattelis liikaa miltä musta saattas tuntua... kuullostaa pahalta, eikös vaan? Mä en taida olla tyytyväinen mihinkään. No johan tässä 17 vuotta ollaan samaa polkua taivallettu, joten jospa mä seuraavat 17 vuotta sitten koulutan tuota takas omaks itteksensä...

Ja viikonloppuna avauduin vielä yhdestä asiasta miehelle. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti ku meillä huudetaan. Mä syyllistyn nykyään siihen itsekin, mutta tuo mun mies vielä enemmän. Lapsille korotetaan ääntä ihan turhasta, ne on jo niin tottuneitakin siihen, etteivät juurikaan hätkähdä. Musta se vaan tuntuu nykyään tosi pahalta. Heitin sitten perheelle haasteen.. Ollaanpa viikko huutamatta ja rähisemättä niin vien koko sakin Onni Oravan ravintolaan syömään. Pojille sanoin, että niiden apua tarvitaan, niiden pitää totella ilman että tarvii desibelejä nostaa ja ukolle sanoin, että nyt meidän pitää molempien skarpata. No sehän ratkes jo ekana päivänä, selityksenä mä oon vaan tämmönen äkkipikainen... hittoako se meidän muiden ongelma on, hillitsis ittensä, aikunen mies... No yritetään sitten taas uudelleen, huomisesta alkaen, katotaan mihin asti päästään.

Näillä pienillä askelilla yritän saada itseäni ja elämääni raiteilleen, hukassa olen edelleen...