Tässä olen pohtimasta pohtinut mikä juttu tää nyt mun päässäni on, tää tyytymättömyys elämään. Varsinaisesti kun mikään ei ole pielessä, lukuunottamatta tiettyjä toistuvia ärsytyksiä. Mä oon tullu siihen tulokseen, että mun tarttee nyt oikeesti tehdä itelleni jotain. Musta ja mun ajatuksistahan tää on nyt kiinni, mies raukka kun ei ymmärrä mitä on tapahtunu. Olen pari päivää yrittänytkin ajatella vaan positiivisia juttuja ja olla niinkuin ennenkin.

Sunnuntaina varmasti taas keskustellaan monista asioista kun lähdetään ihan kaksin Tampereella käymään. Tai ainakin mä toivoisin niin. Mua itseäni on helpottanut tietyt päätökset, mitä olen tässä viikon mittaan tehnyt. Ensinnäkin mä odotan haikean innostuneesti vuoden vaihdetta, jolloin kotiäitiys jää taakse ja aloitan uuden ammatin opinnot. Mielenkiintoista ja jännittävää tulee tapahtumaan. Podin huonoa omaatuntoa siitä, etten viihdy kotona niin hyvin kuin olin ajatellut. Kaipaan aikuisten ihmisten seuraa, vaikka kotona onkin ihanaa olla vaan. Tänne vaan helposti hautautuu omien ajatuksien alle, tylsistyy ja kadottaa minuutensa. Nyt odottelenkin sitten aikaa, että pääsen olemaan minä, ihan kodin ulkopuolella. Tällaiset ristiriitaiset ajatukset saa mut hämilleni, en ymmärrä miksi tämä on näin vaikeaa :/

Mies on yrittänyt olla mukava ja mä olen onnistunut yllättämään sen aina välillä. Hän luulee mun käyttäytyvän tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, vaan minäpä olenkin tehnyt just päinvastoin kuin hän olettaa. Piristystä arkeen ainakin jos ei muuta. Jospa hänkin lakkaisi olettamasta ajatuksia ja olettavansa tietävänsä mitä minä ajattelen tai tunnen. Jospa oikeesti saataisiin tää suhde taas jossain vaiheessa toimimaan myös mun mielestä.

Voi olla että jatkossa tämä blogini sisältää enemmän arkipäiväisiä ajatuksia kuin pohdintoja, mutta ne kaikki arjen asiat vievät omaa etsintääni eteenpäin. Kirjoitettuna ja luettuna ehkä opin itsestäni enemmän, alan ehkä pikkuhiljaa löytämään itseäni sitä kautta.

Niin, niinhän tuo mies oli lomalla vielä maanantainkin, eli tosiaankin oli pitkä viikonloppu. Onneksi viikonloppuna riitti säpinää kun esikoisen synttäreitä juhlittiin. No sain kuin sainkin sanotuksi, etten tässä vaiheessa olekaan valmis enää uuden vauvan tuloon, että niille haaveille laitetaan kyllä tauko nyt ainakin hetkeksi. Ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta mulla on nyt kolme äärimmäisen rakasta poikaa, niille mä elän nyt.

Mun olis hirveen helppo tuudittautua siihen peruselämään mitä täällä on tähän saakka elelty. Sellasta tasasta hyvän kaverin kanssa elämistä, mutta nyt mä olen päättänyt, ettei mun tarvii tyytyä siihen. Mä voin haluta ja saadakin jotain mitä ennen oli... rakkautta. En hetkeekään epäile, etteikö tuo mies mua rakastais, mutta hemmetti kun mä en tiedä mitä mä tunnen. Voiko rakkaus vaan kadota kokonaan vai onko se vaan piilossa? Mikä on muuttunut vuosien saatossa niin, että musta tuntuu nyt tältä? Minäkö? Mieskin huomasi tässä viikonloppuna ettei kaikki ole ok, ihmetteli miks oon niin kiree... Enhän mä voinu isänpäivän aattona sille alkaa tilittämään miltä musta tuntuu ja miltä mä haluaisin että musta tuntuis...

Mä alan kallistumaan siihen tulokseen, että olen vuosien mittaan yrittänyt muuttaa miestäni sellaiseksi kuin olen kuvitellut että haluaisin hänen olevan. Unohtaen sen, että olen rakastunu siihen just sellasena ku se oli. Nyt huomaan aina sillon tällön pieniä asioita, joista tiedän, että miehenki käytös on opeteltua eikä spontaania. Hän tekee jonkun asian siten kun tietää mun haluavan tai siten kuin halusin ennen, mutta mua ärsyttää ku se tekee niin.

Toinen asia mikä mua on helpottanut tässä viikonlopun aikaan on, kun päätin etten suunnittele elämää liian valmiiksi. Ei mun tarvii tietää oonko mä naimisissa mieheni kanssa vielä kymmenen vuoden päästäkin, ei mun tarvii tehdä niin jos musta ei siltä tunnu. Nyt on viisaampi olla vaan tekemättä hätiköityjä ratkaisuja joita varmasti, aivan varmasti, katuisin. En mä halua hetken mielijohteesta rikkoa perhettä vaan siks, etten mä tiedä mitä mä haluun ja kuka mä oon. Mä yritän nyt selvitä päivä kerrallaan eteenpäin, yritän korjata mitä korjattavissa on.

Hyvä esimerkki tästä mun vaikutuksesta mieheeni on tämän iltainen tapaus: mies oli menossa nukkumaan kun mä vielä tein täytekakkua tuon esikoisen kaverisynttäreille huomiseksi. Mies oli ottanut oluen ennen nukkumaan menoa, mikä on ihan ok nykyään mulle. Hän tuli tuohon viereen ja sano, anna hali ja mä tuhahdin vaan. Sitte se sanos että nii ethän sä voi mua halata ku mä haisen kaljalle. Näin olisin ennen toiminu. Mutta nyt mua ärsytti kun se ei vaan tullu ja halannu ja sanonu että hyvää yötä, nähdään kohta. Mä sit sanoin, että mikset vaan tullu ja halannu, se sanos että niin sä olisit sit valittanu, mä sanoin että entäs jos olisinki, olisit vaikka vaan nauranu ja halannu uudelleen... Se siis jätti ensin halaamatta kun kuvitteli mun reagoivan tietyllä tavalla ja mua ärsytti ihan hirveesti se. No tulihan se sitte hetken päästä ja halas, mutta sekin sit ärsytti ku se teki niinku mä sanoin... Eli mun täytyy nyt opettaa tuota raasua olemaan jälleen oma ittensä, eikä ajattelis liikaa miltä musta saattas tuntua... kuullostaa pahalta, eikös vaan? Mä en taida olla tyytyväinen mihinkään. No johan tässä 17 vuotta ollaan samaa polkua taivallettu, joten jospa mä seuraavat 17 vuotta sitten koulutan tuota takas omaks itteksensä...

Ja viikonloppuna avauduin vielä yhdestä asiasta miehelle. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti ku meillä huudetaan. Mä syyllistyn nykyään siihen itsekin, mutta tuo mun mies vielä enemmän. Lapsille korotetaan ääntä ihan turhasta, ne on jo niin tottuneitakin siihen, etteivät juurikaan hätkähdä. Musta se vaan tuntuu nykyään tosi pahalta. Heitin sitten perheelle haasteen.. Ollaanpa viikko huutamatta ja rähisemättä niin vien koko sakin Onni Oravan ravintolaan syömään. Pojille sanoin, että niiden apua tarvitaan, niiden pitää totella ilman että tarvii desibelejä nostaa ja ukolle sanoin, että nyt meidän pitää molempien skarpata. No sehän ratkes jo ekana päivänä, selityksenä mä oon vaan tämmönen äkkipikainen... hittoako se meidän muiden ongelma on, hillitsis ittensä, aikunen mies... No yritetään sitten taas uudelleen, huomisesta alkaen, katotaan mihin asti päästään.

Näillä pienillä askelilla yritän saada itseäni ja elämääni raiteilleen, hukassa olen edelleen...

Mies on kotona huomisen, on lomautettuna... tietää mulle piiiitkää viikonloppua. Vaan eipä sitä tiedä jos vaikka se keskusteluyhteys saatais taas pitkän ajan jälkeen auki. On se kumma kun asioista ei puhuta niin kynnys niiden esiin ottamiseksi kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. Mä luulen että johonkin järkevään lopputulemaan varmasti päästäisiin näissä meidän ongelmissa kunhan vaan niistä keskusteltaisiin. Vaan edelleen en edes tiedä pitääkö mies näitä ongelmina vai ei.. tai jos tää on oikeestikin vaan mun pään sisässä... mut vaikuttaahan tää kaikkeen kuitenkin, mun käytökseen ja olemukseen... onhan tuon ollu pakko huomata ettei oo kaikki ok.

Tänään mulla oli sellanen olo, että jos vaan pääsis hetkeks, pariks päiväks, pois tästä kaikesta. Ihan oman ittensä kanssa jonnekin, palvelemaan vaan itteään. Mut ei se oo mahdollista, lapset ja kaikki. Mies on niin pirun mustasukkanen että epäilis het mua jos edes ehdottaisin, kai.. tästäkin näkee, etten mä enää tunne sitä, en tiedä mitä se asioista ajattelee ja se on surullista. Mä jo mietin, että jos vaan olla möllöttäsin peiton alla enkä vastais kelleen mitään, märäisin vaan ittekseni ni veisköhän ne mut hourulaan lepäämään :) sit mun pieni poju heräs ilosena päikyiltä ja tartutti osan sen elämänilosta muhun. Mä oon täällä niitä varten just nyt, mun aika on sitte myöhemmin.

Mulla on ollu haaveissa vielä yksi lapsi ja sille on annettu lupa tullakin, mutta tänään mä ajattelin, että jospa vielä miettisin. Mun täytyy saada itteni järjestykseen ennen ku mä tähän lisää hoivattavia haluan, ihan jo sen lapsenkin takia, ettei siitä tule se pelastusrengas johon yritän tarttua, vaan että se sais olla ihan vaan rakas lapsi. Eli otetaan aikalisä tuon suhteen, kunhan vaan uskallan sen tuolle miehelle kertoa, tosin se saattaa itsekin olla helpottunu. Mulla on alkamassa opinnot tammikuussa ja ihan heti en haluais niistä olla pois. On isoa muutosta tulossa siis ammatin puoleen. Jään nykyisestä paikastani opintovapaalle, jos ei homma muualla hotsita niin palaan takas mun nykyiseen.

Mä luulen että mä olen löytäny ystävän jolle voisin näitä jännityksiäni purkaa. Ollaanhan me tunnettu jo kymmenen vuotta, mutta nyt viikonlopun jälkeen musta tuntuu että voitais tehdä juttuja enemmänkin yhdessä, lenkkeillä, kahvitella ja sellasta. Tänäänkin näin hänet yksillä kutsuilla ja hyvin juttu luisti. Mun täytyis vaan saada ittestäni irti niin paljon, että ehdottaisin vaikka lenkkiä joku ilta. Ja kyse on siis naisesta ja ihan ystävästä :)

Olen mä joskus miettiny sitäkin, että paranisko tää vaihtamalla tää parisuhde... mistäs sen tietää... rohkeutta ei oo kokeilla... enkä mä vois sitä tehdä näille lapsilleni... kai...

Näihin kuviin ja tunnelmiin hiljenen varmaankin viikonlopuksi, yritän päästä käsiksi ongelmiini... Kiitos matkaseurasta tähän saakka :)

Mä en ymmärrä miks tuo pienimmäinen ei nuku. Tää väsymyshän ei yhtään helpota mun oloa. Viimeisen vuoden ajan oon lähes joka yö heränny vähintään kerran tuon pienen ihmeen takia. Ei sillä etteikö se mun "tehtävä" oliskin, olenhan hoitovapaalla, mutta toivoisin että edes viikonloppuina saisin minäkin yhden yön nukkua. Olenkin muutaman kerran kysynyt tuolta mieheltä, että missäs mun viikonloput on kun sen pitää saada silloin levätä kun käy työssä. Mä kuulemma oon vain kotona, niin mä saan levätä melkein koko ajan. Ja paskat, tervetuloo vaan mun elämään... Tee tässä nyt sitte kotihommia, ruokaa, yritä näyttää ihmiseltä kun yks roikkuu koko ajan lahkeessa ja vaatii jotain. Tottahan mä tiesin mitä elämä pienen lapsen kanssa on, mutta en tienny mitä se on tuon ukon asenteen kanssa. Joko sen asenne on muuttunu aikasempien lasten jälkeen, tai sit mä oon vaan vanhemmiten alkanu huomaamaan näitä juttuja.

Yöllä kun koko muu talo nukkuu paitsi minä ja pieni mies niin kyllä muuten ärsyttää ja kierrokset nousee. Sit ku joku iso mies kehtaa valittaa että nukkus huonosti yöllä ni tekis mieli vähän antaa palautetta. Mut sitte taas hän vetoaa siihen että mä oon vaan kotona... Joskus viikonloppusin olen pyytäny että voiskos hän nousta, että mä saisin nukkua niin joo kyllähän hän nousee. Mutta kun se vaatii sen että mä herätän sen ensin että nousee sitte huutamaan tuolle pienelle ku se ei nuku niin helpommalla pääsee ku tekee itse. Ei tarvii potea huonoa omaatuntoa kun pienelle huudetaan. Ja selitys on: mä oon niin vihanen ku en saa nukkua. Sä oot parempi valvomaan. Mun lapselleni et enää yöllä huuda, sen oon päättäny. Nuku sitte sitä vitun ruususen untas, mä kyllä hoidan.

Niin, mistäpä kaikki alkoi ja oikeastaan mikä alkoi. Viime päivinä olen oivaltanut, että minun on tehtävä matka itseeni, sisimpääni, toiveisiini ja unelmiini. Yritän tämän päiväkirjan avulla saada jäsennettyä ajatukseni, purettua ahdistukseni ja oivaltavani elämäni tarkoituksen ja onnen avaimet. Siinä haastetta kerrakseen, varmasti pitkäksi aikaa.

Olen näennäisesti onnellinen, ainakin uskoisin niin tai mun pitäis olla. Mutta silti en tunne niin vaikka minun pitäisi tuntea. Ja koska en tunne niin poden huonoa omaatuntoa, kirottu oravanpyörä.

Tapasin mieheni nuorena, menimme naimisiin, ostimme asunnon, saimme kaksi ihanaa poikaa, rakensimme talon, saimme vielä yhden ihanan pojan, ostimme tila-auton ja asuntovaunun. Mieheni ei juo liikaa, ei rellestä eikä riehu. Päin vastoin, hän on mahtava isä lapsille, vastuuntuntoinen, pitää kunnostaan huolta... Tästä päättelin että "vika" on siis minussa. Ei tämä tällaista aina ole ollut, olen oikeastikin ollut joskus onnellinen, tuota tunnetta etsin siis takaisin. Tällä hetkellä olen vain yksinäinen, helvetin yksinäinen...

Elän hetkestä toiseen, teen asioita rutiinilla, en koe saavani iloa juurikaan mistään paitsi lapsista, vihaan velvoiteseksiä.... Tästä tilanteesta olis helppoo sanoo, mee hoitoon, vaan en kuitenkaan koe olevani niin masentunut että lääkitys pitäis hankkia, mun on vaan selvitettävä tiettyjä juttuja. Mä ehkä odotan liikaa mun mieheltäni, eikä se ressukka edes tiedä mitä mä odotan. Mä toivoisin hellyyttä, sitä että näytetään että rakastaa, tehtäsi juttuja ilman taka-ajatuksia, ilman pyyntöä huomioitais. Mun mielestä se ei oo liikaa pyydetty. Joskus kun näistä on tullut jonkun telkkariohjelman kautta puhetta, niin tuo onneton on tokassu, ethän sä tollasesta tykkää et sä oo tollanen... ai jaa... no en kai sitten...

Sit ku mä en oo seksuaalisesti kovinkaan aktiivinen enää, musta tuntuu että kaikki huomioiminen on vaan vonkaamista.. siks mä työnnän tuon miehen vielä kauemmas musta jos mahdollista. Mä oon monesti miettiny, voiko tuo mies olla onnellinen mun kanssa? Joskus oon salaa jopa toivonu, että sillä olis joku toinen ketä se vois käydä panemassa ku mua ei homma kiinnosta. Mut tottakai mä siitäkin loukkaantuisin, ai mä en riitä vai... Meillä oli ennen hyvä seksielämä, useesti ja nautittavasti, mutta jotain on tapahtunu, en vaan vielä tiedä mitä. Eniten mua pelottaa että rakkaus meidän väliltä on kadonnu jonnekin, mitä sitten tapahtuu jos näin on?

Nainen kaipaa ihailua ja kehuja itsestään, voi kumpa tuo mieskin sen ymmärtäisi. Olin viikonloppuna tyttöjen kanssa viihteellä ja voi luoja miten hyvältä musta tuntu kun mua kohtaan osotettiin kiinnostusta. Ja siitäkin huolimatta että kerroin olevani naimisissa (kyynisesti ajateltuna, ehkäpä just siksi...)... Mut anyway, se tunne kun koet etten olekaan pelkkä kodinkone, kynnysmatto vaan kiinnostava ihminen ihan oikeesti.

Näihin pohdintoihin tulee jatkoa pian, nyt täytyy kömpiä nukkumaan, ilmeisesti mies jo unessa niin sinne on silloin hyvä mennä.