Tässä olen pohtimasta pohtinut mikä juttu tää nyt mun päässäni on, tää tyytymättömyys elämään. Varsinaisesti kun mikään ei ole pielessä, lukuunottamatta tiettyjä toistuvia ärsytyksiä. Mä oon tullu siihen tulokseen, että mun tarttee nyt oikeesti tehdä itelleni jotain. Musta ja mun ajatuksistahan tää on nyt kiinni, mies raukka kun ei ymmärrä mitä on tapahtunu. Olen pari päivää yrittänytkin ajatella vaan positiivisia juttuja ja olla niinkuin ennenkin.

Sunnuntaina varmasti taas keskustellaan monista asioista kun lähdetään ihan kaksin Tampereella käymään. Tai ainakin mä toivoisin niin. Mua itseäni on helpottanut tietyt päätökset, mitä olen tässä viikon mittaan tehnyt. Ensinnäkin mä odotan haikean innostuneesti vuoden vaihdetta, jolloin kotiäitiys jää taakse ja aloitan uuden ammatin opinnot. Mielenkiintoista ja jännittävää tulee tapahtumaan. Podin huonoa omaatuntoa siitä, etten viihdy kotona niin hyvin kuin olin ajatellut. Kaipaan aikuisten ihmisten seuraa, vaikka kotona onkin ihanaa olla vaan. Tänne vaan helposti hautautuu omien ajatuksien alle, tylsistyy ja kadottaa minuutensa. Nyt odottelenkin sitten aikaa, että pääsen olemaan minä, ihan kodin ulkopuolella. Tällaiset ristiriitaiset ajatukset saa mut hämilleni, en ymmärrä miksi tämä on näin vaikeaa :/

Mies on yrittänyt olla mukava ja mä olen onnistunut yllättämään sen aina välillä. Hän luulee mun käyttäytyvän tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, vaan minäpä olenkin tehnyt just päinvastoin kuin hän olettaa. Piristystä arkeen ainakin jos ei muuta. Jospa hänkin lakkaisi olettamasta ajatuksia ja olettavansa tietävänsä mitä minä ajattelen tai tunnen. Jospa oikeesti saataisiin tää suhde taas jossain vaiheessa toimimaan myös mun mielestä.

Voi olla että jatkossa tämä blogini sisältää enemmän arkipäiväisiä ajatuksia kuin pohdintoja, mutta ne kaikki arjen asiat vievät omaa etsintääni eteenpäin. Kirjoitettuna ja luettuna ehkä opin itsestäni enemmän, alan ehkä pikkuhiljaa löytämään itseäni sitä kautta.